(9.10.2009)

Otto Bruun ja Teppo Eskelinen osallistuivat European Economists for Alternative Economic Policies in Europen (Euromemo) kokoukseen Berliinissä 25.-27.9.2009. Kokouksen annista kerrotaan Kansan Uutisten Viikkolehdessä 9.10.2009. Alla Otto Bruunin ja Teppo Eskelisen tarkempi raportti kokouksesta. 

Otto Bruunin ja Teppo Eskelisen raportti Euromemon (European Economists for Alternative

Economic Policies in Europe) kokouksesta Berliinissä 25-27.9.2009.

Unionin nykytila

Muun muassa Guardian-lehdessä vaikuttava John Palmer arvioi EU:n poliittista tilaa. Palmerin

puheenvuorossa korostui kaksi ristiriitaa. Toisaalta on olemassa Euroopan sisäinen poliittinen

ristiriita, toisaalta EU:n suhteessa muuhun maailmaan on olemassa jännitteitä.

EU:n sisäinen ristiriita tarkoittaa ennen kaikkea integraation poliittisen tahdon ja äänestäjien

näkemysten välistä ristiriitaa. Federalismilla on selvä poliittinen tavoite ja ideologia, ja sen

kannatus päättäjien keskuudessa on vahvaa. Sen sijaan äänestäjien suuret joukot suhtautuvat näihin

tavoitteisiin tietyllä vihamielisyydellä.

Palmerin mukaan näyttää selvältä, että päätöksenteko on erilaisista kriiseistä johtuen siirtymässä

kansalliselta tasolta EU-tasolle. Tämä tarkoittaa paitsi poliittisten elinten, myös esimerkiksi

keskuspankin vahvistumista. Politiikan aloista esimerkiksi energia, turvallisuus ja infrastruktuuri

näyttävät muuttuvan entistä enemmän EU-tason asioiksi.

Lissabonin sopimuksen suurin voittaja on EU-parlamentti, joka kasvattaa valtaansa edelleen.

Samalla parlamentista on tullut entistä enemmän poliittinen. Tämä tarkoittaa sitä, että

päätöksenteko jäsentyy pikemmin poliittisten ryhmittymien mielipide-erojen kuin kansallisten

lähtökohtien perusteella. Paradoksaalista on juuri se, että tämän politisoitumisen kanssa

samanaikaisesti parlamentin pyrkimys vastata äänestäjien huoliin heikkenee.

Samaan aikaan on Palmerin mukaan huomattava, että jäsenmaissa on tapahtunut poliittinen käännös

oikealle. Tämä tarkoittaa syvästi taantumuksellisten äänten voimistumista, pikemmin kuin

taloudellisen uusliberalismin kannatuksen nousua. Pikemmin uusliberaaleista ideoista on tullut

äänestäjien keskuudessa hyvin epäsuosittuja. Kuitenkaan tämä ei vielä käänny vasemmiston

kannatukseksi, osittain ”työväenluokan itselleen” automaattisesti mobilisoivan voiman

heikentymisen johdosta.

Palmer puhui myös EU:n roolista ulospäin. Hän viittasi siihen, että Lissabonin sopimus ei ole

yksinkertainen päätöksenteon tason siirtämisen prosessi. Yksittäiset jäsenvaltiot ovat varsin

hämillään niiden poliittisesta roolista globaalilla tasolla.

EU:lla on painetta selkeyttää edustustaan globaalilla tasolla, esimerkiksi rahoituslaitoksissa,

ilmastonmuutosneuvotteluissa, ja YK:ssa, esimerkiksi turvallisuusneuvostossa. Painetta lisää se,

että Yhdysvallat joutuu ilmeisesti asettamaan etusijalle suhteensa Kiinaan. Lisäksi talouskriisi luo

painetta koordinoida maailmanlaajuisesti talouspolitiikkaa.

Berliinin kauppakorkeakoulun professori Trevor Evans käsitteli EU:n taloudellista tilaa. Taustalla

oli luonnollisesti finanssikriisi. Tähän liittyen Evans kävi läpi Yhdysvaltojen tapahtumia, jotka ovat

useimmille jo tuttuja.

Kuitenkin kriisin jälkimainingit Yhdysvalloissa, eli tämänhetkinen taloudellinen tilanne, sisältää

useita kiinnostavia piirteitä. Huomionarvoista on ensinnäkin investointien raju lasku, noin 50

prosenttia. Toisaalta BKT:n lasku (noin yksi prosentti) on ollut vähäisempää kuin se olisi voinut

olla. Esimerkiksi monissa itä-Euroopan maissa lasku on ollut huomattavasti rajumpaa.

Eurooppalaiset pankit ovat menettäneet kriisin seurauksena noin 700 miljardia dollaria. Pankeilla

oli erittäin kovat ajat noin vuosi sitten, mutta nyt tilanne on muuttunut. Ne pankit, jotka selvisivät

kriisin pahimmasta vaiheesta, menestyvät taloudellisesti erittäin hyvin. Korkotason ollessa lähes

nollassa ne voivat lainata rahaa keskuspankilta käytännössä korotta, ja sijoittaa rahat esimerkiksi

jatkuvasti velkaa ottavan liittovaltion joukkovelkakirjoihin, joiden tuotto on 3-4 prosenttia.

Pankeille on näin luotu rahantekoautomaatti. Tästäkin huolimatta Evans oli huolissaan siitä, että

myrkyllisten arvopaperien ongelma ei ole kokonaan poistunut.

EU-aluella tilanne on se, että vienti on vähentynyt erityisesti Saksassa ja kiinteistökupla on

puhjennut monissa maissa, erityisesti Irlannissa ja Espanjassa. Työttömyys on kasvanut rajusti.

Tästä huolimatta palkkataso on noussut keskimäärin 3 prosenttia, kun inflaatio on yksi prosentti.

Niinpä työpaikkansa säilyttäneet tuntuvat pärjäävän hyvin. Miesten ja naisten työllisyysaste on noin

sama, kun perinteisesti miesten työllisyys on aina ollut korkeampaa. Yksityinen kulutus on lähes

samalla tasolla kuin ennen kriisiä, eli huomionarvoista on, että se ei ole laskenut. (Esimerkiksi

Yhdysvalloissa säästöaste kasvaa rajusti)

Poliittista reaktiota EU:ssa Evans arvioi siten, että EU-tason toiminta on epäonnistunutta. Kaikki

elvytys on ollut kansallista, eikä todellisia uusia elvytystoimia ole harjoitettu paljoakaan. Samoin

jokaisessa maassa on uhkana julkisen kulutuksen väheneminen. Toki keskuspankki on laskenut

korkoa ja kasvattanut reservejä. Itä-Euroopan maat ovat joutuneet ottamaan IMF:n lainoja ja ovat

täten joutuneet suostumaan IMF:n lainehtoihin. Tämä on vähentänyt mahdollisuuksia elvyttää

taloutta. Joissakin euroalueen maissa taas elvytys on kohdistunut teollisuuden tukeen, esimerkiksi

autoteollisuuteen, josta voidaan perustellusti kysyä, onko tällainen tuki perusteltua.

Evans puhui myös siitä, miten momentum muutokselle on kadotettu. Esimerkiksi tammikuussa

vaikutusvaltaiset talouskolumnistit, kuten Financial Timesin Martin Wolf, myönsivät olleensa

väärässä. Kesää lähestyttäessä he jo juhlivat kriisin olevan ohi. Taloudellisen järjestelmän

politisoinnissa on epäonnistuttu, puhetapaa ”pankin ryöstävät ihmisiä” ei ole saatu löytyä läpi.

Frieder Otto Wolf puhui EU:n ekologisesta tilasta. Wolf peräänkuulutti ”laajennettua käsitystä”

reaalitaloudesta, jossa ekologinen ulottuvuus ymmärrettäisiin talouden osatekijänä.

Wolf huomautti, että tällä hetkellä maailman ekosysteemeistä 2/3 heikkenee. Samaan aikaan

globaliin Etelään työnnetään Pohjoisen kriisiytynyttä kehitysmallia. Etelä kärsii myös

”biokolonialismista”, jossa köyhistä maista tahdotaan tehdä luonnonsuojeluvyöhyke Pohjoisen

aiheuttaman tuhon kompensoimiseksi.

Wolfin mukaan ratkaisuja tulisi katsoa kokonaisuutena, jossa puhdas energia, terveys,

luonnonvarojen käyttö, biodiversiteetti ja köyhyys muodostavat ongelmakentän, jossa osatekijöiden

katsominen erillään ei ole mielekästä.

Tällä hetkellä EU:n reaktiot ympäristökriisiin keskittyvät markkinamekanismeilla toimimiseen ja

”win-win” -tilanteiden paikantamiseen. Luonnonvarojen käytön jatkuvuuden varmistaminen ja

biokolonialismin mahdollistavat ratkaisut ovat vahvasti mukana. Tulisikin kysyä, voisiko EU toimia

toisin.

Wolfin mukaan EU:lla on kriittisen tärkeä rooli, kun Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluihin ollaan

menossa. Päästöjen tulisi kääntyä laskuun ennen vuotta 2015. Tämä tarkoittaa EU:ssa vähintään 30

prosentin laskua päästöihin, mihin tarvitaan sitovaa lainsäädäntöä uusiutuvien energianlähteiden

käytön ja energiansäästön varmistamiseksi.

Ilmaston lisäksi esimerkiksi maatalous ja kalastus muodostavat EU:n tärkeän ympäristöpoliittisen

toimintakentän. Wolfin mukaan vaihtoehtoisen strategian tulisi lähteä ennen kaikkea BKT:lle

vaihtoehtoisten mittareiden luomisesta, valikoivan kasvun ideasta, ja pyrkimyksistä määritellä

uudelleen talouden tasapainottamisen ja kestävyyden suhde.

Poimintoja työryhmistä

Eckhard Hein kuvasi USAn ja Saksan talouskehitystä pitkällä aikavälillä. Funktionaalinen

tulonjako on muuttunut 1970-luvun lopulta alkaen: yhä suurempi osa tuloista on sittemmin

ohjautunut pääoman omistajille. Reaalipalkat ovat sekä Saksassa että USAssa kasvaneet erittäin

hitaasti, mutta pääomatulot sitäkin nopeammin. Saksassa taloutta on kasvatettu erittäin voimakkaan

vientiin panostamisen kautta. Yhdysvalloissa taas talouden kasvua on rahoitettu voimakkaalla

yksityisen sektorin velkaantumisella.

Hein oli huolissaan siitä, että Yhdysvaltain ylivelkaantumisen loputtua finanssikriisin myötä

maailmantaloudelta puuttuu veturi, joka imisi kaiken tarjolla olevan tavaroiden ja palveluiden

tarjonnan. Arvion mukaan talous kääntyisi nousuun vasta 2010-vuoden loppupuolella ja Hein olikin

huomattavasti suomalaisia talousennustajia pessimistisempi lähikuukausien kehityksestä.

Marica Frangakis koordinoi yhdessä John Grahlin kanssa työryhmää, jonka aiheena olivat

tavoitteet, joita tulisi asettaa nyt käynnissä olevalle finanssimarkkinoiden säätelylle. Esitetyt

vaatimukset muodostavat myös pohjan tämän vuoden Euromemorandum-tapaamisen pohjalta

rakennettavassa raportissa.

Juuri nyt ongelmia yritetään määritellä valvontaongelmaksi, jolloin varsinaisia tiukempia sääntöjä

ei asetettaisi. Kyse onkin siitä, millä tavoin tehokasta valvontaa ja sääntelyä olisi mahdollista

rakentaa samaan aikaan – ja tässä tarvitaan varmasti myös institutionaalisia järjestelyjä.

Konkreettisia ehdotukset rahoitusmarkkinoiden parantamiseksi olivat muun muassa

pankkipohjaisen järjestelmän vahvistamisen pörssikaupan kustannuksella, joka tasapainottaa jo

järjestelmää huomattavasti. Myös investointipankkien ja tavallisten pankkien vahvempi toisistaan

erottaminen olisi toivottavaa.

Agendalle haluttiin myös asettaa kielto kaikille rahoitusoperaatioille, jotka eivät näy yritysten

taseissa. Näin tappiollisten erien piilottaminen muuttuisi mahdottomaksi. Systeemitasolla tärkeät

pankit olisi mahdollista ottaa julkisen sektorin pyöritettäviksi. Lisäksi ns. Over the Counter –kauppa

johdannaisilla ja muilla arvopapereilla olisi lopetettava. Myös luottoluokituslaitokset, jotka olivat

arvottaneet yritysten arvoa aivan väärin ennen lamaa, pahensivat ja mahdollisesti tuottivat

finanssikriisin. Nyt näiden laitosten pyörittämistä pidettiin olennaisena. Myös sekä

valuutanvaihtovero että pörssivero keräsivät suurta kannatusta. Erityisesti Joseph Stiglitzin YK:n

UNCTAD-alajärjestölle tekemää työtä pidettiin seuraamisen arvoisena.

Catherine Sifanskis puhui EU:n taloudellisesta integraatiosta. Hänen mukaansa jäsenmailla on

tällä hetkellä pakkotilanne hyväksyä kansallisen talouspolitiikan menetys. Toisaalta hän piti

nykyistä rahaliittoa ja taloudellista integraatiota kompromissina pikemmin kuin todellisena

integraationa. Kompromissia jarruttaa jäsenmaiden tahdon puute integraation kulujen maksamiseen.

EU:n taloudellinen integraatio on avannut tien Euroopan taloudellisen tilan integrointiin

taloudelliseen globalisaatioon laajemmin sekä valtion interventioiden kyseenalaistamiseen. Se on

myös korostanut teollisuuden pyöreän pyödän ja muiden teollisten lobbausryhmien voimaa.

Samalla valtiot ovat menettäneet kaksi talouspoliittisen ohjauksen keskeistä välinettään:

valuuttakursseihin ja korkotasoon vaikuttamisen.

Sifanskisin mukaan nykyinen politiikka kannustaa jäsenmaita stragioihin, jotka pikemmin

heikentävät kuin lisäävät yhteistyötä. Sosiaalinen dumppaus ja palkkakontrolli ovat näistä hyvin

esimerkkejä. Valtiot myös tuntuvat puolustavan hallitsevia luokkia. 1970-luvun jälkeen valtioilla oli

tiettyä autonomiaa suhteessa hallitsevaan luokkaan, mikä on globalisaation myötä menetetty.

Yleisellä tasolla Sifanskis katsoi, että EU:n taloudellisessa integraatiossa on paljon ”utopismia”.

Yhtenäinen valuutta hyvin erilaisille ja eri kohdissa ”bisnessykliä” oleville maille on välttämättä

hankala toteuttaa. Tällä hetkellä erityisesti köyhimmät jäsenmaat maksavat integraation

kustannukset.

Jeremy Leaman puhui EU:n veropolitiikasta. Leamanin mukaan veropolitiikasta on tullut

käänteisen redistribuution keino viimeisten 30 vuoden aikana, siinä missä ennen sitä progressiivisen

verotuksen idea oli laajalti hyväksytty.

Leamanin mukaan EU:ssa ei koskaan ole sitoutuduttu progressiivisen verotuksen ideaan. Tähän on

syynä ennen kaikkea se, että progressiivista verotusta harrastavien jäsenmaiden veromalli otettiin

osaksi EU:n ”implisiittistä kulttuuria”, minkä vuoksi EU-tasolla ei koettu tarpeelliseksi sitoutua

ideaan.

EU-maat ovat myös olleet erimielisiä verotuksesta. Esimerkiksi Britannia, Irlanti ja Luxemburg

ovat kannattaneet pikemmin tasaveron tyyppisiä ratkaisuja ja alhaista veroastetta. EU:ssa on

ylipäänsä ollut painetta valtio-osuuden vähentämiseksi, toisin sanoen julkisen sektorin BKTosuuden

pienentämiseksi. Toisaalta asiaan on Leamanin mukaan vaikuttanut Baltian maiden tulo

EU:iin. Oli ratkaisevaa, että EU otti välinpitämättömän asenteen Baltian maiden tasaverosysteemejä

kohtaan.

Leaman kuitenkin korosti, että julkinen rahoitus täytyy hoitaa, ja tällä hetkellä paineen pitäisi olla

pikemmin valtio-osuuden kasvattamiseksi.

Örjan Appelqvist keskittyi pohtimaan nykyistä John Maynard Keynesin teorioiden uutta

arvostuksen nousua talouskriisin myötä. Pelkkä keskittyminen Keynesin oppeihin johtaisi

Appelqvistin mukaan merkittäviin ongelmiin radikaalien vaihtoehtojen kehittämisessä.

Keynesläisen elvyttämiselle otollisen hetken jälkeen Appelqvistin mukaan tullaan näkemään vahva

hyökkäys julkisen sektorin velkaantumista vastaan, jonka seurauksena julkisia palveluita yritetään

heikentää.

Tätä kehitystä vastaan voidaan asettaa niin Keynesin kuin Gunnar Myrdalin taloustiede. Molempien

mukaan poliittinen taloustiede ei ole mitenkään objektiivisesti totta, eikä talous ole irrallinen tai

omalakinen osa todellisuutta. Keynes ja Myrdal eroavat kuitenkin näkemyksissään valtion

tehtävistä: Keynesin mielestä valtion tulee lähinnä ohjata taloudellisen kysynnän tasoa. Myrdalin

mukaan taas valtion tulee ohjata ja koordinoida investointeja mahdollisimman tuottavasti.

Nykyisessä kriisitilanteessa Myrdalin opeista voisi olla myös iloa: mikäli koulutusmenot

määriteltäisiin kansantalouden tilinpidossa tuottaviksi investoinneiksi inhimilliseen pääomaan eikä

kuluksi, niin myös arviot julkisen sektorin alijäämästä muuttuisivat. Julkisen sektorin keskittyminen

investointeihin myös korostaisi esimerkiksi ympäristölle myönteisten investointien merkitystä.